pienen eläimen positiivinen hetki

Opas paluumuuttajalle pimeään. Osa 1: Yllättikö yksinäisyys?

Ensimmäisiä kaksijalkaisia tippuu ympäriltä kuin lehtiä. Mihin ne menevät syksyllä, jonkin aikaa näet seuralliset kahisevat kasat vielä jossain kaukana jalkojesi mitan päässä, teoriassa ne ovat olemassa todellisuudessasi, teoriassa voisit laskeutua vielä niiden joukkoon, laskeutua tai nousta, sama asia. Kyse on vain välimatkasta.

Mutta kyse on kuopasta. Ympärilläsi se laajenee.

Johonkin ne ovat kadonneet. Ravinteiksi juuriisi, toki vielä joksikin aikaa. Mutta maa jäätyy. Huojut yksin tuulessa. Odotat tyyntä, mutta tuuli jatkuu, muuttuu sateeksi. Äkkiä ei ole enää paikkoja joihin suojautua. Jossain vaiheessa muita puita ei enää koskaan ollutkaan.

Kuoppa järsiytyy yhä ympärilläsi, pimeytyy, jonkinlainen usva vuotaa sisään. Menneet ystävät, seurapiirit, töiden olemassaolo haipuvat näkymättömiin, sulavat kuvitelmiin.

Hiljaisuuden jälkeen hiljainen liike. Mutta nyt jalkoja on paljon enemmän. Matalia, mustia. Nämä eivät ole lajitovereita: Nämä ovat muinaisia demoneja.