oletetut joukot

missä ne ovat, ihmisesi ja eläimesi? Ne jotka nimeesi liitetään, joiden hammaslääkäristä kerrot, joiden juhlapäivää vietät, ensi viikolla, seuraavassa paratiisissa, viidennessä ulottuvuudessa? Missä on näkymätön laumasi, viiteryhmäsi, omaisuutesi, tutkintosi? Pyydät niistä kunniaa tai niille leipäpalaa.

kun olen yksin silloin kun olen yksin, omassa ikkunassani jota en omista, kun katselen hänen taloaan auringossa, joka ei ole aurinko, jossa talo ei ole hänen, ajattelen, että hän on liikkuva kuvio aivoissani, jotka eivät ole minun. Enkä ole yksin.

kuuntelen surullista kertomustasi lapsista, suvusta ja talosta. Menetyksistä, rakkauden kivusta. Ja säälin, sinua, sähköeläintä tunnejärjestelmässäni, en haamujasi, jotka kiertävät koristenauhoina kemiallista pukuasi, täydentävät ihosi verkkokuviota eivätkä koskaan saa piirteitä ulkopuolellani.

olen korva sinulle, joka olet minulle impulssi, jakolinja henkilöyteeni tai vain majatalo sen varrella. Lämmitämme myötätunnolla.

koira nukkuu pöydän takana, näen hänestä enemmän, kun kurkotan yli. Kun olin pienempi ja ehdottomampi, eläimen täytyi olla kuvassa kokonaan, tai todellisuus häiriintyi. Kuin elokuvan lapsuudessa, jossa yleisölle ei voinut näyttää lähikuvia, ihmisen kappaleita.

mutta mikä on kokonaista? Täytyykö jokaisen jalan näkyä jokaisesta kulmasta, tarvitaanko huolellisempia picassoja?

jossain huomisessa otan häntä kädestä ja todellisuus tuntuu totuudelta taas, olemisen rajat painetaan unohduksen kultaisilla päiväpeitoilla.

linnunsanat

leijailee, alas sirpaleita -

etsii koherenssia tähän hajoamiseen. asettaa kämmenet tähän pöydälle. mutta perhonen lasikuvussa, lintuko, menettää esinevakautensa, karkaa ympäri huonetta, vie aivotasaisuuden lepattaen tiehensä.

koivun latvassa helisee. linnun sanat tulevat ja menisivät, mutta taivaan ikkunat on suljettu, kimpoavat eri turkooseista, ultramariineista. minun ikkunani lupaavat loputtomat paratiisit, kesät.

älä huoli, pian valoa on riittämiin -

 huulet evoluution taidonnäyte. sitäkin mietin, että levottomuutesi väkäset osuvat pelottomuuteni aukkoihin, takertuvat kiinni, kaikki sulavat yhdeksi ornamentiksi, etäisesti lintuköynnöstä, raskaskiiltoista kangastapettia. on kuin kaikki turvalliset linnat olisivat lopulta aina olleet sitä.

kun makaan, näen ylös, latvoja ja vain ylös, uteliaita harakoita. tämä valo rakastaa minua.

laulavat: älä huoli, et hukkaa mitään. voit käyttää päiväsi mihin vain, voit tiskata parhaaseen ulkoaikaan.

pian valoa on riittämiin.

elämä on straiffii

kylmää

olisi kylmä talvi jo ohi. pakolaiset liihottaisivat vapaina. koirat huokaisisivat helpotuksesta ja saisivat vihdoin puhua omaa kieltään, vihkiä myös homopareja. lapsilta riisuttaisiin taakkaiset reput, perintölaukut.

olisin yhtä hullu kuin ennenkin, vähemmän surumielinen vain, viini on hengitysilmassa. voin hienosti kun kaikki linnut, kun ilon keskellä, normaalin, helpompi olla musta, epäkorrekti. lämpimän maskuliinisuuden keskellä sekin hyväksytään rakkaudella, ei ymmärretä, mutta annetaan olla. sininen tie.

mutta pakkanen jatkuu nurkan takaa, sydämistä. tämän maailman karhulasten raadellut tunteet herätetään henkiin, murhataan, tilkitään ja kaivetaan uudelleen maatumispesistään. sormet kuivettuvat jälleen, tikut murenevat yrityksestä, kirjoituksesta, vihan airuesta.

kaivaudun niin syvälle ettei sitä voi luodata, peruutan, nuolen jälkiäni kunnes jäädyn ja hajoan pieniin kiteisiin, narskun joskus hampaissa, mutten sitä enää itse tunne.