pienen eläimen positiivinen hetki

Opas paluumuuttajalle pimeään. Osa 1: Yllättikö yksinäisyys?

Ensimmäisiä kaksijalkaisia tippuu ympäriltä kuin lehtiä. Mihin ne menevät syksyllä, jonkin aikaa näet seuralliset kahisevat kasat vielä jossain kaukana jalkojesi mitan päässä, teoriassa ne ovat olemassa todellisuudessasi, teoriassa voisit laskeutua vielä niiden joukkoon, laskeutua tai nousta, sama asia. Kyse on vain välimatkasta.

Mutta kyse on kuopasta. Ympärilläsi se laajenee.

Johonkin ne ovat kadonneet. Ravinteiksi juuriisi, toki vielä joksikin aikaa. Mutta maa jäätyy. Huojut yksin tuulessa. Odotat tyyntä, mutta tuuli jatkuu, muuttuu sateeksi. Äkkiä ei ole enää paikkoja joihin suojautua. Jossain vaiheessa muita puita ei enää koskaan ollutkaan.

Kuoppa järsiytyy yhä ympärilläsi, pimeytyy, jonkinlainen usva vuotaa sisään. Menneet ystävät, seurapiirit, töiden olemassaolo haipuvat näkymättömiin, sulavat kuvitelmiin.

Hiljaisuuden jälkeen hiljainen liike. Mutta nyt jalkoja on paljon enemmän. Matalia, mustia. Nämä eivät ole lajitovereita: Nämä ovat muinaisia demoneja.

Eräs koeaika alkaa *

Tästä lähtien:

- annat viimeisen mitä sinulla on niille, joilta mitään muuta ei puutu
   --- ne kadehtivat sinulta ryysyisen vapautesi

Tästä lähtien:

- tämä rosvokerjäläisen subjektius on peruttu

Tästä lähtien:

- sinä ajoitat masennuskautesi kalenterin mukaan
- työvoimaviranomaiselle sinun on aikasi annettava, ei synkkyydellesi
   --- lennot on lakkautettu
   --- maailmoja ei saa syntyä, uusiutuminen uhrataan
- tarpeen on vain nöyryys ja ruutujen rastiminen.

Oletko vielä tässä, onko hengästyksesi juossut sinut vasten seinää paossa säntillisiltä vankiloilta, sinä pieni eläin vauhkoine silmänvalkuaisinesi, onneton väärinsopeutuja? Vielä sisällä pelokkaassa päässäsi, vai pakkojen puristuksessa läkähtynyt, liittynyt itseäsi jahtaavien oikeamieliseen joukkoon?

Olethan kyllin kauan purjehtinut myrskyissä kookospähkinöillä, olemme saaneet sinut kiinni ja naulaamme kehyksiin, sieviin kuitenkin, parhaille paikoille avokonttoreihimme, jottemme sinua unohtaisi. Kuivut vuodessa ellet homehdu.

Talutusnuorasi on kiedottu ajastimiemme ympäri, kuristamme vain rakkaudesta, oikeaoppisilla metodeilla suoraan viime vuoden veroparatiiseista.

Sinulle jaettu pyy kutistuu joka päivä jona et onnistu antamaan työpanostasi pois, löytämään ruhtinasta, joka armosta sen huolii, kömpelönä ja haisevanakin. Ole sinnikäs: vain osa selviytyy. Tämä ei ole leikkiä enää.

Ole hyvillä mielin! Tästä lähtien et ole, köyhä, enää koskaan yksin.


* Preludi näytelmälle Eräs koeaika päättyy, Maailmanloppuryhmä 2016.
http://aino-martiskainen.webnode.fi/l/eras-koeaika-paattyy/

oletetut joukot

missä ne ovat, ihmisesi ja eläimesi? Ne jotka nimeesi liitetään, joiden hammaslääkäristä kerrot, joiden juhlapäivää vietät, ensi viikolla, seuraavassa paratiisissa, viidennessä ulottuvuudessa? Missä on näkymätön laumasi, viiteryhmäsi, omaisuutesi, tutkintosi? Pyydät niistä kunniaa tai niille leipäpalaa.

kun olen yksin silloin kun olen yksin, omassa ikkunassani jota en omista, kun katselen hänen taloaan auringossa, joka ei ole aurinko, jossa talo ei ole hänen, ajattelen, että hän on liikkuva kuvio aivoissani, jotka eivät ole minun. Enkä ole yksin.

kuuntelen surullista kertomustasi lapsista, suvusta ja talosta. Menetyksistä, rakkauden kivusta. Ja säälin, sinua, sähköeläintä tunnejärjestelmässäni, en haamujasi, jotka kiertävät koristenauhoina kemiallista pukuasi, täydentävät ihosi verkkokuviota eivätkä koskaan saa piirteitä ulkopuolellani.

olen korva sinulle, joka olet minulle impulssi, jakolinja henkilöyteeni tai vain majatalo sen varrella. Lämmitämme myötätunnolla.

koira nukkuu pöydän takana, näen hänestä enemmän, kun kurkotan yli. Kun olin pienempi ja ehdottomampi, eläimen täytyi olla kuvassa kokonaan, tai todellisuus häiriintyi. Kuin elokuvan lapsuudessa, jossa yleisölle ei voinut näyttää lähikuvia, ihmisen kappaleita.

mutta mikä on kokonaista? Täytyykö jokaisen jalan näkyä jokaisesta kulmasta, tarvitaanko huolellisempia picassoja?

jossain huomisessa otan häntä kädestä ja todellisuus tuntuu totuudelta taas, olemisen rajat painetaan unohduksen kultaisilla päiväpeitoilla.

linnunsanat

leijailee, alas sirpaleita -

etsii koherenssia tähän hajoamiseen. asettaa kämmenet tähän pöydälle. mutta perhonen lasikuvussa, lintuko, menettää esinevakautensa, karkaa ympäri huonetta, vie aivotasaisuuden lepattaen tiehensä.

koivun latvassa helisee. linnun sanat tulevat ja menisivät, mutta taivaan ikkunat on suljettu, kimpoavat eri turkooseista, ultramariineista. minun ikkunani lupaavat loputtomat paratiisit, kesät.

älä huoli, pian valoa on riittämiin -

 huulet evoluution taidonnäyte. sitäkin mietin, että levottomuutesi väkäset osuvat pelottomuuteni aukkoihin, takertuvat kiinni, kaikki sulavat yhdeksi ornamentiksi, etäisesti lintuköynnöstä, raskaskiiltoista kangastapettia. on kuin kaikki turvalliset linnat olisivat lopulta aina olleet sitä.

kun makaan, näen ylös, latvoja ja vain ylös, uteliaita harakoita. tämä valo rakastaa minua.

laulavat: älä huoli, et hukkaa mitään. voit käyttää päiväsi mihin vain, voit tiskata parhaaseen ulkoaikaan.

pian valoa on riittämiin.

elämä on straiffii

kylmää

olisi kylmä talvi jo ohi. pakolaiset liihottaisivat vapaina. koirat huokaisisivat helpotuksesta ja saisivat vihdoin puhua omaa kieltään, vihkiä myös homopareja. lapsilta riisuttaisiin taakkaiset reput, perintölaukut.

olisin yhtä hullu kuin ennenkin, vähemmän surumielinen vain, viini on hengitysilmassa. voin hienosti kun kaikki linnut, kun ilon keskellä, normaalin, helpompi olla musta, epäkorrekti. lämpimän maskuliinisuuden keskellä sekin hyväksytään rakkaudella, ei ymmärretä, mutta annetaan olla. sininen tie.

mutta pakkanen jatkuu nurkan takaa, sydämistä. tämän maailman karhulasten raadellut tunteet herätetään henkiin, murhataan, tilkitään ja kaivetaan uudelleen maatumispesistään. sormet kuivettuvat jälleen, tikut murenevat yrityksestä, kirjoituksesta, vihan airuesta.

kaivaudun niin syvälle ettei sitä voi luodata, peruutan, nuolen jälkiäni kunnes jäädyn ja hajoan pieniin kiteisiin, narskun joskus hampaissa, mutten sitä enää itse tunne.

takapihasusi

olen suursyömäri. mahdollisuuksienne raatelija. omaisuuksienne komedienne.

tulin maahan syömään naisenne ja työpaikkanne. nousin aalloista merisutena. kuulkaa hampaita riittää! puraisulla niitä sinkoilee ja sataa puolipilvisinä päivinä ullakon ikkunoihin. en osaa käyttää sivistyneesti sanoja ja oikeuksia, juon vessanpöntöstä, nukun saunassa kapista kylkeäni nautinnollisesti lämmittäen.

karvani kasvaa kilometreittäin. olen takapihojenne susi.

sanot Australia, sanot, sielläkin olisi vaaroja? australialaiset eivät tiedä mitään, niiden krokotiilit tottelevat kieltokylttejä, hait kokoaa opetushallitus uimakouluun jo kun ne pikkuisina pistävät päänsä merenneidon kukkaroista. eivät ne siellä lämpimissä maissa tunne todellista kauhua. vaarallisin peto on ovelin, ujuttautuu väkijoukkoon, luikkii takaovista raukkamaisena lastenne nilkkoja nuollen, on niin viekas ettei sitä näe, niin viekas ettei sitä melkein olekaan.

olen hankala paikka. kysyn, onko työskentely samaa kantaa kuin teeskentely. lasken ääneen, kuinka paljon äitini olisi lihonut, jos olisi syönyt minut synnyttyäni. iloitsen lahoamisen nopeudesta. totean, että vain kuollutta voi rakastaa täydellisesti, omia, samastua, kunnioittaa.

olen takaraivojenne raivosusi. kun kuljette pimeässä aivopoimujenne käytäviä, eksytte hermoyhteyksienne muinaisiin nurkkiin, muistakaa silmäni selässänne ja hampaita, silmiä, hampaita, keltaisia, koko umpinaisen kupolinne tähtitaivas täyteen.

maailmanlopunnuntai

tänään en ole hauska. nahkahansikkaat kuivuvat kiinni, muuttuvat ihon suomuiksi. tänään täällä ei ole mitään tarjolla.

huutajien saavutukset näkyvät heikossa kohteessa, lovet uloimmassa rungossa, jonka juuret jo valmiiksi yrittivät löytää ravintonsa kaukaa pois tieltä, vaikeasta kosteikosta, hämärien hirviöiden rämeeltä.

kasvan umpeen, ryteikköidyn. jos kevät tulee, rastaat ovat mustia. jos rastaat ovat mustia, ne löytävät joskus tänne, jäävät yöksi. lämmittävät kaarnaa, kakkivat uusia siemeniä ja jossain, kerran, vihertää.

hiljaisuutta ei voi luukuttaa *

vain hieman sivussa, silmäkulmassa, aavistuksena sumun alapuolella pienet elävät jäljet, tuskin näkyvät, pois pyyhkiytymistä aina yrittävät. potkin sen kuoliaaksi jos löydän. vikisevä. elinkelvoton.

silmät mustat kuin pyörremyrskyt, tähdetön aukko. ne kääntyvät kohti, kun se on ahdistettu nurkkaan. tunkeudun sen mikroskooppiselle alueelle, rakennan sen tontille valtatien. silmien epätoivo nostaa raivon. miten röyhkeä se on anellessaan olemassaoloaan. se käyttää väärin yhteistä happeamme. se ei ole ansainnut sitä.

olimme lapsia, se istui keinussa. istui vain, kasvot sisäänpäin, tavoittamattomissa. minä ajoin sen pois. minä osasin keinua. ylös, lujaa, rakettina laumojen tietoisuuteen, asfaltille ja betonille levittäytyvien lammaslasten joukossa korkeampana, vahvempana.

myöhemmin muutamme sen naapuriin. jossain silmien takana hiljainen ärsytys jäytää, heikkouden kärsimys seinän toiselta puolen, syytteetön syytös. olemme suuria ja kaikuvia, meidän on porraskäytävä ja valtaistuinsalit, omistamme tuotantovälineet ja oikean mielipiteen. se ei omista mitään. se on vuokralla.

se kirjoittaa kirjeen yleisöosastoon: melu ajaa sen ahtaalle, se ei voi ajatella, sen idut kuolevat. himmeällä musteella painetun, valmiiksi karsitun. minä ja yliopistoni käynnistämme vastinekampanjan. ostamme sen seinät neliösentti kerrallaan. soitamme musiikkiamme kovempaa kuin koskaan, se lainehtii sisään kaikkien ovien raoista.

jos sillä olisi selkärankaa, se huutaisi vastaan. kohottaisi äänensä kuin kirveen. osoittaisi oikeutensa. ostaisi hengellään elämän, kuten me kaikki, me allekirjoittaneet. sopimuksen alaviitteet.

tänään sen läpinäkyvä ruumis voimattomana, vaiti hukkuu.

* Nimestä kiitos Risto A. Pajun.

oikea naiseus

hyttysteni painaumia *

Noidat ohuet kuin haurastuneet paperit todellisuuksien välissä, töissä vailla perhevapaita. Tihennämme vain katsomalla, syömällä kylän kerrallaan ja kertomalla sen tarinan. Näytämme toisin, hetken ajan, avaamme ikkunan, sieltä voi lentää jotain sisään.

Historiankirjoituksessa minulle ei annettu sielua. Kevyempi niin. Tiedät kyllä kun vainon ajat tulevat, paon. Yksinäisten keskinäinen rakkaus on mystisempi etuus. Pyydettiin siipiä, saatiin hännät. Lennettävä on.

Jokaisesta loitsusta tulee solmu ihoon. Teerenpilkku, kimppuinen karvatuppi, planeetta sähköiseen lihan avaruuteen. Kuluvan askelmia, ajan jätteitä, ylpeänä ansaittuja kolhuja, onnellisuuden velkakirjoja. On velvoite selvitä ja taistella, vaikka kuinka lopulta hukkaisi nimensä, tulisi menetetyksi yhteisestä kertomuksesta, mustatuksi. On sisällä luut ja liekki.

Maailmojen myrskyissä kaatuvat ensin kovaäänisimmät. Lohikäärmeeni ovat pieniä, löytävät sykkivään ihoon. Suuruus syvenee mikroskoopissa, puna pysähtyy korkeimmalle kohdalleen, tallentaa yhden kosketuksen, jonka ympäri koko elämän ajatukset kiertyvät.

Hetket nousevat siivilleen, kevyt laumani liikkuu maisemaan, tuntee kirkkaat aavat ja syvät ojien pohjat, joissa kuolevat tähdet tarjoavat ravintoaan vain tarpeeksi tomunkaltaisille, hauraille.

* Tekstin nimestä saan kiittää Maailmanloppuryhmän Sina Rostia.

kuolleet korurasiat

Elämä on likaa kauniilla hohtavilla pinnoilla, rakenteiden rei'issä, täydellisten myriadien kuolettava tauti. Niin ylväänä kuin mahdollista olisin haamu jos voisin, poikittain nöyryytyksen patona. Olen karvainen lohikäärme. Kuoltuani syön kivun, syön ajan, yhden hengityksen sisässä poltan tuhkaksi turhuuden kielet.

Fossiilit kasvavat kylmiä lehtoja, joissa unettoman on hyvä olla. Vihatun itku vaimenee. Jouluöinä hiljaisimmat voivat kuulla usvan läpi kulkueen, jonka juhlassa ilo ei mätäne. Syömme tieltämme tuskan ja toivon. Tarpeeksi syvällä kipinä kalan silmissä muuttuu kestäväksi kiilloksi, hampaat terästyvät sapeleiksi. On vauhditon nopeus. On toiveeton rauha.

Jäljelle jäävät jalokiviset rasiat, silkkinauhat ja opaaliluiden sateenkaari. Mikään niissä säilytetty ei koskaan ollut niiden arvoinen. Yksi ajatus, ja jokin syttyy. Yksi puhallus, ja levottomuus katoaa.

taskukuolema

pimeässä yrittävälle ei tulla kostamaan mitään. jos voimat loppuvat, vaivutaan hetkeksi matoille uniin, joiden kirkkaat eläimet työntävät hiljaa eteenpäin, uusiin kohtaloihin.

on luovutettu perusteettomat ilot, tehty tiliä tunteiden evoluutiosta. on painettu kantapäät vasten perimmäisiä kysymyksiä, levitetty siivet tuuleen. löydetty sormet sormien lomaan. keveys karkottakoon turhantärkeät.

muutos on harjoitus kuolemaa varten. lasken maahan kaikki laukut ja olen siitä iloinen. kovaäänisten valtakunnassa on naamioiduttava niin hyväksi viidakoksi, että kasvaa vuosien saatossa uuden maan, pienten timanttinahkaisten ryömiä ja uida. lopulta lämmin meri syö kaikki kivut, kadut tulvivat, viemäreistä nousevat jättiläissammakot.