Makaan sängyllä. Bobby Martinez makaa sängyllä. Minulla on päivä pitkällä, harmaa aurinko laskemassa. Bobby Martinez nukkuu, on vielä vähän yö, hänen vieressään on unessa nuori mies, bändin laulaja. Poika rakastaa Bobbya. Bobby on liian herkkä vastatakseen sellaisiin tunteiluihin, sen sijaan hän hakkaa kenet tahansa pojan puolesta. (Tosin hän ei saa sitä tehdä, sillä poika on pasifisti.)
Minä olen jo noussut, mutta en saata tehdä mitään järkevää. Pystyn käsittelemään vain lakanan pehmeyden ja suuret universumit, joissa galaksit ja kääpiönorsut jatkavat lempeän välinpitämätöntä tanssiaan pimeyteen. En mitään siltä väliltä. En niinkutsuttua arkea. Mistä Bobby uneksii?
Puhelin soi. Tämä on ikuinen lankapuhelinten aika, tämä. Asetelma on tuttu. Tarkastellaanpa: Bobbyn vieressä nukkuva mies vastaa, yksityisetsivää kysytään. Hän antaa luurin. "Martinez." Nämä kuvat toistuvat, niissä hänet aina herätetään kesken unien, liian monen viskin jälkeen, lämpimiltä käsivarsilta, jotka hän jättää helpommin kuin ne hänet, kummatkin tietäen, ettei paluu ole tänäänkään varmaa.
Martinez menee töihin, hän suhtautuu konkretiaan luontevasti, hän kävelee, puhuu ja lyö. Onko Roberta Martinez ampunut ketään?
Martinez sanoo mitä ajattelee, vaikka saisikin sitten selkäsaunan. Minä en saa sanoa mitään, etten näyttäisi siltä, että luulen olevani jotain. Ihailen hänen suoraviivaista tapaansa olla maailmassa. (Onko hän ampunut ketään?) Tuntuu, että hukun turhuuteen ja kaiken jokapuolisuuteen jo ensimmäisellä askeleella. Hän tempoilee vain vaaran ja läheisyyden ristiaallokossa, miten yksinkertaista. Minun pääni läpi huutaa monta vastakkaista kuoroa.
Nämä ajatukset eivät merkitsisi hänelle mitään. Hän ostaa hampurilaisen. Omat tunteeni kostavat minulle jokaisen liikkeeni. Onko Bobby ampunut ketään? Onko hän tappanut?
lauantai 26. marraskuuta 2016
torstai 24. marraskuuta 2016
Roberta Martinezin sielu
Kivessä lukee hänen nimensä, mutta hauta on tyhjä. Päivämääriä voi yrittää tavata, mutta kuten unissa, kirjaimet sekoittuvat, mitä lähemmäksi tarkentaa, sitä kauemmas ne pienet eläimet harhautuvat, upottaen katsojan lopulta aivan toiseen unikuvaan. Martinez ei ole kuollut. Ja tavallaan hän on aina oleva sitä, se on kirjoitettu tummiin silmänalusiin ja palavaan elämänsuruun, viskiin ja sikareihin. Hän tietää olevansa kuollut. Hän on voittamaton.
Roberta "Bobby" Martinez työskentelee jossakin unessa, jota me näemme New Yorkista. Siellä on aina tummaa ja kyynistä. Hänen aikansa on elokuva-aikaa, jolloin lapsuuteni ensimmäiset maskuliiniset sankarinaiset kirjoitettiin. Eniten ihailen häntä. Hänen takiaan opettelin piirtämään pistoolin, sillä hän tarvitsee sen. Yksityisetsivälle naurettaisiin muuten.
Elin unelmissani kuin Pessoa, törmäsin todellisuuteenkin jokseenkin kuin hän, jokapäiväisessä ihmisin aidatussa vankilassa. Se teki minusta todella vapaan. Mustan New Yorkin laitamilla hänetkin tapasin.
Minä pysyn hengissä vain kirjoittamalla, kuten jotkin hait hengittävät vain uidessaan. (Tai kai minä oikeasti eläisin, mutta mielenterveys jättäisi.) Martinez tarvitsee tappeluita, aina isompia vastaan, aina hävitäkseen. Miten rakastellaan Bobby Martinezia? Ainakin viikonlopun jäljiltä hyvin varovasti.
Meitä yhdistää se, että kummankaan kuolleet eivät juhli designoituna päivänä. Minun tulevat liittoutuneina öisin. Hän kaataa pullostaan vain harvoille ja valituille, loppuja potkii naamaan kunnes tajuavat vetäytyä nurkkiin. Meitä erottaa se, että eläviltä hän ei siedä minkäänlaista kukkoilua. Minä annan talloa itseäni edelleen.
Bobby! En kuitenkaan ole sama kuin ennen. Mikä tyhjän paperin kauhu? Tekstiä tulee kuin besoaaria oksentaisi. Mikä elämän pelko? Tässähän sitä saatanaa tungetaan kurkusta alas joka päivä.
Roberta "Bobby" Martinez työskentelee jossakin unessa, jota me näemme New Yorkista. Siellä on aina tummaa ja kyynistä. Hänen aikansa on elokuva-aikaa, jolloin lapsuuteni ensimmäiset maskuliiniset sankarinaiset kirjoitettiin. Eniten ihailen häntä. Hänen takiaan opettelin piirtämään pistoolin, sillä hän tarvitsee sen. Yksityisetsivälle naurettaisiin muuten.
Elin unelmissani kuin Pessoa, törmäsin todellisuuteenkin jokseenkin kuin hän, jokapäiväisessä ihmisin aidatussa vankilassa. Se teki minusta todella vapaan. Mustan New Yorkin laitamilla hänetkin tapasin.
Minä pysyn hengissä vain kirjoittamalla, kuten jotkin hait hengittävät vain uidessaan. (Tai kai minä oikeasti eläisin, mutta mielenterveys jättäisi.) Martinez tarvitsee tappeluita, aina isompia vastaan, aina hävitäkseen. Miten rakastellaan Bobby Martinezia? Ainakin viikonlopun jäljiltä hyvin varovasti.
Meitä yhdistää se, että kummankaan kuolleet eivät juhli designoituna päivänä. Minun tulevat liittoutuneina öisin. Hän kaataa pullostaan vain harvoille ja valituille, loppuja potkii naamaan kunnes tajuavat vetäytyä nurkkiin. Meitä erottaa se, että eläviltä hän ei siedä minkäänlaista kukkoilua. Minä annan talloa itseäni edelleen.
Bobby! En kuitenkaan ole sama kuin ennen. Mikä tyhjän paperin kauhu? Tekstiä tulee kuin besoaaria oksentaisi. Mikä elämän pelko? Tässähän sitä saatanaa tungetaan kurkusta alas joka päivä.
lauantai 19. marraskuuta 2016
entinen näkymätön tyttö
Sue Storm muuttui sitten nuoruuden päiviensä. Hiuksia ei voinut vaalentaa loputtomiin, kaikki päässä tummui, Suen vauvaihra lakastui poskista, jättäen hänet väsyneemmäksi ja kauniimmaksi. Amerikkalainen purukumimies kaipasi ydinperhettä - tarkoitettiinko jonkinlaista säteilytystä vai ei, me emme tänä päivänä enää tiedä - hankki sen sitten jonkun toisen kanssa. Sue ei halunnut niin joustavia lapsia. Ja voi pojat, hän tiesi.
Näkymättömyys oli vääränlaisen linnunluisen kirjakieltä puhuvan kumman lapsen toive. Kouluunkin olisi voinut mennä, ilman kauhua. Valitettavasti Sue lusi koulunvaihdot loppuun ilman apuja, kun suuri Universumi avasi lahjakaappinsa vasta täysi-ikäiselle, jo rikkinäiselle. Voimakenttä suotiin jälkeenpäin, kun alkoi hävettää, että naisella oli vain passiivisia lahjoja. (Tarpeeseen tuli, tuoreiden tissien kanssa.) Tytöteltiin silti.
Mutta Sue oli kympin tyttö, pinko, vihattava olento. Hän käytti tuhlaillen voimaansa muita palvellen, aina ystävällinen, aina esittäen muita parempaa. Nämä trikoosankarit, nämä marttyyrit. Mitä puhun? Emmehän vihanneet. Emme nähneet.
Tällä helvetinkehällä muututaan näkyviksi, menetetään suojaava kenttä. Maksetaan jokaisesta luottavaisesta sanasta. Yhtäkkiä ollaan tikku silmässä. Jälleen väärin päin. Valehtelematta näin hänelle kävi.
Sue pakkasi laukkunsa ja muutti rähjäiseen motelliin. Hän oli ainut asiakas joka maksoi ajallaan, ja silti omistaja koputti oveen ja kaipasi vuokraa luonnossa. Omistajan vaimo hakkasi Suen pimeällä kujalla baseball-mailalla. Lääkäri luuli häntä ilotytöksi.
Jokainen liike on kirottu kymmenien katseella, hait hiovat haarukoitaan. Mitään ei salata, ja silti puhelinsoitot kertovat, kuinka ne aikovat hänet paljastaa. Hänen sisäelimistään on jo tullut näkyviä. Ja silti, ajatuspoliisit, oikeamielinen raivo, Suen olemassaololla loukattujen rintama repii kuorossa vaatteita, tunkee päitään läpi vatsasta, etsii jotain kätkettyä, jotain valheellista, jotain loukkaavaa, niitä hammasrivejä, jotka heidän omia sielujaan jäytävät.
Näkymättömyys oli vääränlaisen linnunluisen kirjakieltä puhuvan kumman lapsen toive. Kouluunkin olisi voinut mennä, ilman kauhua. Valitettavasti Sue lusi koulunvaihdot loppuun ilman apuja, kun suuri Universumi avasi lahjakaappinsa vasta täysi-ikäiselle, jo rikkinäiselle. Voimakenttä suotiin jälkeenpäin, kun alkoi hävettää, että naisella oli vain passiivisia lahjoja. (Tarpeeseen tuli, tuoreiden tissien kanssa.) Tytöteltiin silti.
Mutta Sue oli kympin tyttö, pinko, vihattava olento. Hän käytti tuhlaillen voimaansa muita palvellen, aina ystävällinen, aina esittäen muita parempaa. Nämä trikoosankarit, nämä marttyyrit. Mitä puhun? Emmehän vihanneet. Emme nähneet.
Sue pakkasi laukkunsa ja muutti rähjäiseen motelliin. Hän oli ainut asiakas joka maksoi ajallaan, ja silti omistaja koputti oveen ja kaipasi vuokraa luonnossa. Omistajan vaimo hakkasi Suen pimeällä kujalla baseball-mailalla. Lääkäri luuli häntä ilotytöksi.
Jokainen liike on kirottu kymmenien katseella, hait hiovat haarukoitaan. Mitään ei salata, ja silti puhelinsoitot kertovat, kuinka ne aikovat hänet paljastaa. Hänen sisäelimistään on jo tullut näkyviä. Ja silti, ajatuspoliisit, oikeamielinen raivo, Suen olemassaololla loukattujen rintama repii kuorossa vaatteita, tunkee päitään läpi vatsasta, etsii jotain kätkettyä, jotain valheellista, jotain loukkaavaa, niitä hammasrivejä, jotka heidän omia sielujaan jäytävät.
perjantai 18. marraskuuta 2016
sunnuntai 13. marraskuuta 2016
kivet
Hautakivien välissä lämmin, kiihkeä.
Olemme kukkia jonkun silmissä, kunnes sulkeutuvat, silmät aina, terälehdetkin lopulta, muuttaen ensin muotoaan tuhansia kertoja. Olla valoa, antaa ja ottaa sitä siihen asti, ylenmäärin.
Kuolemalle sokeiden tahmaan on helppo juuttua, pikkuasioihin ja kaunoihin. On riisuttava kengät vaikka vielä pakastaisi. On korkealle, juostava, lennettävä, unet leikiksi, leikki kaikeksi.
Olisin kevyempikin, mutta on teitä, niille on osuttava edes joillain askelilla, tultava toimeen. Kiveksi ja viiniksi on helppo maatua, kellarintuoksuun, mutta sitä on säästettävä, painettava kallonpohjaan näkymättömiin, jotta lapset eivät säikähdä. Minä en ollut lapsi. Minä olen vain parvi hampaisia kaloja.
Olemme kukkia jonkun silmissä, kunnes sulkeutuvat, silmät aina, terälehdetkin lopulta, muuttaen ensin muotoaan tuhansia kertoja. Olla valoa, antaa ja ottaa sitä siihen asti, ylenmäärin.
Kuolemalle sokeiden tahmaan on helppo juuttua, pikkuasioihin ja kaunoihin. On riisuttava kengät vaikka vielä pakastaisi. On korkealle, juostava, lennettävä, unet leikiksi, leikki kaikeksi.
Olisin kevyempikin, mutta on teitä, niille on osuttava edes joillain askelilla, tultava toimeen. Kiveksi ja viiniksi on helppo maatua, kellarintuoksuun, mutta sitä on säästettävä, painettava kallonpohjaan näkymättömiin, jotta lapset eivät säikähdä. Minä en ollut lapsi. Minä olen vain parvi hampaisia kaloja.
miinaharava
Peilin edessä pukeutuu sotisopaansa. Täällä liikkuessa täytyy olla varovainen tai vahvassa humalassa, vastamyrkytetty.
Joissain tiloissa miinoitus on niin tiheää, että jalansijaa ei juuri ole. Tässä on lyhyt nainen, joka lyö vyön alle, jotta kohde putoaa hänen tasolleen. Hän on tehnyt siitä taiteenlajin, jossa onkin ylivertainen. Tässä on toinen, jonka menestystä muiden saavutukset himmentävät. Tämä mies pitää mielistelijöistä ja vihaa niitä, jotka häntä auttoivat.
Vaatii taitoa tanssia tällä esteradalla, ja rakkautta. Lämpimiä kasvoja väkijoukossa, ehkä tervehdys, ehkä vain katse, muutama huonosti valittu sana, mutta ymmärrys. Jokin vahva side, vaatimaton kunnioitus välissä, pari vastaanottavaa sielua. Luottavaisuus, ei omaa, vaan lainattua. Palautetaan korkojen kera.
On etsittävä liikkeestä taajuudet, joihin mahtuu kokonaisena, silmät, joille voi kertoa itsestään vapaan totuuden. On annettava lyöjälle mahdollisuus avoimeen yhteyteen, mutta käännyttävä pois, jos se torjutaan. Kun on tuomittu väärin perustein, oikaista ei voi, etteivät syyttäjät joudu itse tuomiolle. Sitä kipua he eivät kestä.
Talvi laskeutuu myös tanssisaliin. On helpompi hengittää, kun tuntee yksinäisen pakkasen. On helpompi hengittää, kun osaa olla kiitollinen lämmöstä vieressä.
Joissain tiloissa miinoitus on niin tiheää, että jalansijaa ei juuri ole. Tässä on lyhyt nainen, joka lyö vyön alle, jotta kohde putoaa hänen tasolleen. Hän on tehnyt siitä taiteenlajin, jossa onkin ylivertainen. Tässä on toinen, jonka menestystä muiden saavutukset himmentävät. Tämä mies pitää mielistelijöistä ja vihaa niitä, jotka häntä auttoivat.
Vaatii taitoa tanssia tällä esteradalla, ja rakkautta. Lämpimiä kasvoja väkijoukossa, ehkä tervehdys, ehkä vain katse, muutama huonosti valittu sana, mutta ymmärrys. Jokin vahva side, vaatimaton kunnioitus välissä, pari vastaanottavaa sielua. Luottavaisuus, ei omaa, vaan lainattua. Palautetaan korkojen kera.
On etsittävä liikkeestä taajuudet, joihin mahtuu kokonaisena, silmät, joille voi kertoa itsestään vapaan totuuden. On annettava lyöjälle mahdollisuus avoimeen yhteyteen, mutta käännyttävä pois, jos se torjutaan. Kun on tuomittu väärin perustein, oikaista ei voi, etteivät syyttäjät joudu itse tuomiolle. Sitä kipua he eivät kestä.
Talvi laskeutuu myös tanssisaliin. On helpompi hengittää, kun tuntee yksinäisen pakkasen. On helpompi hengittää, kun osaa olla kiitollinen lämmöstä vieressä.
lentokala
en jätä lämmintä talvipesää, on vain hetkeksi mentävä sotaan, asetan kaiken odottamaan, tuon suklaata. on vain hetkeksi mentävä tietämään jotain, mitä emme vielä tiedä, jotain, mitä sinä et ole nähnyt. ilmeeni muuttuu, iho kirkastuu. itämaisia asioita tarttuu mekon helmaan.
olen lentokala, vapaampi ilman yksinäisyyttä. meri näyttää houkuttelevalta, kun joka ilta ei tarvitse sukeltaa pohjasta valoja, erehtyä tähdistä, sekoittaa suuntia. on viileää kalansielulle, selkeää loputtomuutta. luulen, että ulapalla on ovi, josta astun samaan uneen kanssasi, tanssisaleja samettiverhoineen. vieressä on silloin tällöin liian lähellä. mutta ei kauan, ei liian kauan.
olen lentokala, vapaampi ilman yksinäisyyttä. meri näyttää houkuttelevalta, kun joka ilta ei tarvitse sukeltaa pohjasta valoja, erehtyä tähdistä, sekoittaa suuntia. on viileää kalansielulle, selkeää loputtomuutta. luulen, että ulapalla on ovi, josta astun samaan uneen kanssasi, tanssisaleja samettiverhoineen. vieressä on silloin tällöin liian lähellä. mutta ei kauan, ei liian kauan.
perjantai 11. marraskuuta 2016
tämä aika
Olisi omaa rauhaa vajota ajatuksiinsa, synkkiin meriinsä, lempilapsiinsa. Lämpöisiin talviuniinsa linnojensa kellareihin, pehmeille käsivarsille, vanhoille toiveille. Mutta ikuisia vartijoita muureilla väsyy jo, jättää meidät, toisia vangitaan ja ammutaan. On herättävä, noustava raskaille portaille ja ulos teille, rakkaille kukkuloille ja metsiin. On puettava ylle paperiset takit ja panssarit. Vihollisella ei ole ihoa lainkaan, ei verta.
Kovin pieni ja väsynyt joutuu taisteluun, surullinen ja koirien kanssa naurava puolustamaan puita ja taivasta. Riviin ja selkä suoraksi, lihakset pakottavat toimintaan, vaikka utuiset silmät harhautuvat lähteisiin ja mustiin lampiin, syvyyksiin mystisten kalojen luo, unien rauhaan.
Kovin pieni ja väsynyt joutuu taisteluun, surullinen ja koirien kanssa naurava puolustamaan puita ja taivasta. Riviin ja selkä suoraksi, lihakset pakottavat toimintaan, vaikka utuiset silmät harhautuvat lähteisiin ja mustiin lampiin, syvyyksiin mystisten kalojen luo, unien rauhaan.
torstai 10. marraskuuta 2016
moni kettu päältä
Tälläkin ketulla on sotkuinen vaatekaappi, tapa pureskella kynsiään, opintolainaa maksamatta ja se ajattelee sinusta pahaa öisin.
keskiviikko 9. marraskuuta 2016
en vielä osannut sanoa
Kun kaikki on liikaa ja värit suuria, kun toive katselee takaisin ja vaatii venyttämään lihaksia, juomaan makeaa vettä, nauramaan pakkasessa, kun olla on mahtipontinen toimintasana ja rytmihäiriö samaa rakkautta, voiko se mennä niin, että sittenkin kivulle ja ajalle herkistää onnellisuus, että tällä kertaa syyllinen ei olekaan kaiken ikuinen kohtalonomainen maailmanloppu?
Eihän sudenkuoppainen mieli ole tottunut hivelyyn, iho myötäkarvaan. Eihän tumma hahmo sateisten talojen kapeissa väleissä tunne muuta syvyyttä kuin reikäisen kaipuun. Tuntematon on aina tauti ruumiissa, vaikka se uudistaisi, suodattaisi muoviroskan verestä, kasvattaisi sulkia poskiin. Pää taistelee vastaan, mielen öinen oksisto kasvaa solmuun eikä päästä läpi elämän siistiä kaavaa, vain äärimmäisen tunteen kaiken ylenmääräisestä tärkeydestä, myöhästymisen kiireestä, ihmetyksen sen vuoren edessä, joka ennen oli kantamuksena selässä. On aamuja ja tikkujalkaisia koiria ja peilikuvia. Kasvon lihaksia muovailemassa jotain, jonka luuli jääneen jo lapsuuteen.
Jos instrumentti ei pakahdu ja halkea, se ehkä löytää jonkin polun ajassa, vuorovärit tanssiin, kun liikkeessä on pysyttävä, vasta liike on koko muotokuva. Suonet avautuvat suoraan ilmaan. Kevyt tuulenhenkäys pyyhkii aivojen pintaa. Kaikki tämä ja mittakaava, loputon tarkkuus, turkit ja kirjaimet ja vieraiden välille ojennetut hetket, joskus unohdus, joskus muisto, olkoon sekin, kun ei ole etäisyyttä, jähmeyttä ja olemattomuutta. Liiasta ei ole antaa mitään pois, suunta pysyy, ja jos jaksaa kantaa kaikkeuttaan, ehkä sanat tulevat, ne harvat joita tarvitaan.
Eihän sudenkuoppainen mieli ole tottunut hivelyyn, iho myötäkarvaan. Eihän tumma hahmo sateisten talojen kapeissa väleissä tunne muuta syvyyttä kuin reikäisen kaipuun. Tuntematon on aina tauti ruumiissa, vaikka se uudistaisi, suodattaisi muoviroskan verestä, kasvattaisi sulkia poskiin. Pää taistelee vastaan, mielen öinen oksisto kasvaa solmuun eikä päästä läpi elämän siistiä kaavaa, vain äärimmäisen tunteen kaiken ylenmääräisestä tärkeydestä, myöhästymisen kiireestä, ihmetyksen sen vuoren edessä, joka ennen oli kantamuksena selässä. On aamuja ja tikkujalkaisia koiria ja peilikuvia. Kasvon lihaksia muovailemassa jotain, jonka luuli jääneen jo lapsuuteen.
Jos instrumentti ei pakahdu ja halkea, se ehkä löytää jonkin polun ajassa, vuorovärit tanssiin, kun liikkeessä on pysyttävä, vasta liike on koko muotokuva. Suonet avautuvat suoraan ilmaan. Kevyt tuulenhenkäys pyyhkii aivojen pintaa. Kaikki tämä ja mittakaava, loputon tarkkuus, turkit ja kirjaimet ja vieraiden välille ojennetut hetket, joskus unohdus, joskus muisto, olkoon sekin, kun ei ole etäisyyttä, jähmeyttä ja olemattomuutta. Liiasta ei ole antaa mitään pois, suunta pysyy, ja jos jaksaa kantaa kaikkeuttaan, ehkä sanat tulevat, ne harvat joita tarvitaan.
maanantai 7. marraskuuta 2016
sunnuntai 6. marraskuuta 2016
taiteilijan ei sovi
Taiteilijan ei sovi enää olla masentunut, melankolinen. Hänellä ei ole siihen aikaa.
Maailma on kutistettu pesussa, pantu pakettiin, siellä ei ole tilaa vaeltaa ja ihmetellä. Se on otettava haltuun, likistettävä kuoliaaksi, valloitettava, lypsettävä kuiviin.
On ahnehdittava välineitä ja hiottava hampaat. On kilpailtava ja juonittava, vihattava ja pelättävä. On oltava kova, jotta kestää pehmeiden alojen paineet. On oltava nopea, jottei ajaudu ikuisuuden kaistalle, jolla kunnia saavutetaan vasta jälkeenpäin, jos koskaan.
Uni ahdistuu ja hakee eroa. Ei sille ole sijaa, kun on seurattava mediaa. On iskettävä aika, aina tietäen, ettei se ole rakastavaa tyyppiä, vain yhden illan seuraa.
On ura, ei elämää. On näkyvyys, ei kuolemaa. On kaikkea eikä ilmaa hengittää, kasvaa omia aikojaan rönsyileviin suuntiinsa. On imago, ei itseä.
Ei sovi avata käsiä ja pudottaa taakkaa. Ei sovi itkeä hieman ja mennä takaisin sänkyyn. Ei sovi painautua pehmeälle matolle, antaa kellon käydä hitaasti patterin loppuun, lankojen kasvaa heinäksi ja puiksi, metsänreunan eläinten tulla luo ja kertoa salaisuuksia.
Maailma on kutistettu pesussa, pantu pakettiin, siellä ei ole tilaa vaeltaa ja ihmetellä. Se on otettava haltuun, likistettävä kuoliaaksi, valloitettava, lypsettävä kuiviin.
On ahnehdittava välineitä ja hiottava hampaat. On kilpailtava ja juonittava, vihattava ja pelättävä. On oltava kova, jotta kestää pehmeiden alojen paineet. On oltava nopea, jottei ajaudu ikuisuuden kaistalle, jolla kunnia saavutetaan vasta jälkeenpäin, jos koskaan.
Uni ahdistuu ja hakee eroa. Ei sille ole sijaa, kun on seurattava mediaa. On iskettävä aika, aina tietäen, ettei se ole rakastavaa tyyppiä, vain yhden illan seuraa.
On ura, ei elämää. On näkyvyys, ei kuolemaa. On kaikkea eikä ilmaa hengittää, kasvaa omia aikojaan rönsyileviin suuntiinsa. On imago, ei itseä.
Ei sovi avata käsiä ja pudottaa taakkaa. Ei sovi itkeä hieman ja mennä takaisin sänkyyn. Ei sovi painautua pehmeälle matolle, antaa kellon käydä hitaasti patterin loppuun, lankojen kasvaa heinäksi ja puiksi, metsänreunan eläinten tulla luo ja kertoa salaisuuksia.
lauantai 5. marraskuuta 2016
cleaning women
Cleaning Women
Tämän jakson aikana tanssijat tulkitsevat musiikin jatkuvasti yli, tarttuen oikeisiin impulsseihin mutta karrikoiden niitä liikaa viileämpien katseiden arvostaa, viileiden tai sitten vain jotenkin herkkyydessään mahdottomien. Hieman myöhemmin humalatila sulaa ja jopa nuoruus tarttuu tasoittavaan kuolevaisuuteen kuin tervaan. Liikkeiden erikoisuus laskee. Jalkojen rytmi mukautuu täydellisesti soittimen käskyyn, ei enää tee omaansa, vaan noudattaa, mukailee, toistaa, "Tämä ei ole enää niin hauskaa kuin äsken, mutta vartaloni toimii vielä, ja huomenna minun ei tarvitse lähteä salille". Silti, vielä kaunis tyttö, vielä vauvantuoksuista keijupölyä, tämäkin on oikein, vaikka sille jo nauretaan. Vain juuri vanhenneet nauravat, katkerat.
Minä, taas, pääsen kiinni itseeni. Universumin hyväntuulinen pulssi rajoittaa aistikenttää ja sokaisee arkipäiväiset silmät. Niinkuin poliisisarjan seurallinen puhe rauhoittaa nukkujan, kolmen kunnollisen maagin ajanjakamisen taika tekee minusta tyynen, nostaa kymmenisen senttiä luideni yläpuolelle, raihnaisen veren. En halua pahaa enkä hyvää. Olen valmis huomiseeni, jopa yksinäiseen yöhön, siihen joka tulee nyt, ja siihen jota olen aina kaivannut.
Tämän jakson aikana tanssijat tulkitsevat musiikin jatkuvasti yli, tarttuen oikeisiin impulsseihin mutta karrikoiden niitä liikaa viileämpien katseiden arvostaa, viileiden tai sitten vain jotenkin herkkyydessään mahdottomien. Hieman myöhemmin humalatila sulaa ja jopa nuoruus tarttuu tasoittavaan kuolevaisuuteen kuin tervaan. Liikkeiden erikoisuus laskee. Jalkojen rytmi mukautuu täydellisesti soittimen käskyyn, ei enää tee omaansa, vaan noudattaa, mukailee, toistaa, "Tämä ei ole enää niin hauskaa kuin äsken, mutta vartaloni toimii vielä, ja huomenna minun ei tarvitse lähteä salille". Silti, vielä kaunis tyttö, vielä vauvantuoksuista keijupölyä, tämäkin on oikein, vaikka sille jo nauretaan. Vain juuri vanhenneet nauravat, katkerat.
Minä, taas, pääsen kiinni itseeni. Universumin hyväntuulinen pulssi rajoittaa aistikenttää ja sokaisee arkipäiväiset silmät. Niinkuin poliisisarjan seurallinen puhe rauhoittaa nukkujan, kolmen kunnollisen maagin ajanjakamisen taika tekee minusta tyynen, nostaa kymmenisen senttiä luideni yläpuolelle, raihnaisen veren. En halua pahaa enkä hyvää. Olen valmis huomiseeni, jopa yksinäiseen yöhön, siihen joka tulee nyt, ja siihen jota olen aina kaivannut.
perjantai 4. marraskuuta 2016
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)