takapihasusi

olen suursyömäri. mahdollisuuksienne raatelija. omaisuuksienne komedienne.

tulin maahan syömään naisenne ja työpaikkanne. nousin aalloista merisutena. kuulkaa hampaita riittää! puraisulla niitä sinkoilee ja sataa puolipilvisinä päivinä ullakon ikkunoihin. en osaa käyttää sivistyneesti sanoja ja oikeuksia, juon vessanpöntöstä, nukun saunassa kapista kylkeäni nautinnollisesti lämmittäen.

karvani kasvaa kilometreittäin. olen takapihojenne susi.

sanot Australia, sanot, sielläkin olisi vaaroja? australialaiset eivät tiedä mitään, niiden krokotiilit tottelevat kieltokylttejä, hait kokoaa opetushallitus uimakouluun jo kun ne pikkuisina pistävät päänsä merenneidon kukkaroista. eivät ne siellä lämpimissä maissa tunne todellista kauhua. vaarallisin peto on ovelin, ujuttautuu väkijoukkoon, luikkii takaovista raukkamaisena lastenne nilkkoja nuollen, on niin viekas ettei sitä näe, niin viekas ettei sitä melkein olekaan.

olen hankala paikka. kysyn, onko työskentely samaa kantaa kuin teeskentely. lasken ääneen, kuinka paljon äitini olisi lihonut, jos olisi syönyt minut synnyttyäni. iloitsen lahoamisen nopeudesta. totean, että vain kuollutta voi rakastaa täydellisesti, omia, samastua, kunnioittaa.

olen takaraivojenne raivosusi. kun kuljette pimeässä aivopoimujenne käytäviä, eksytte hermoyhteyksienne muinaisiin nurkkiin, muistakaa silmäni selässänne ja hampaita, silmiä, hampaita, keltaisia, koko umpinaisen kupolinne tähtitaivas täyteen.

maailmanlopunnuntai

tänään en ole hauska. nahkahansikkaat kuivuvat kiinni, muuttuvat ihon suomuiksi. tänään täällä ei ole mitään tarjolla.

huutajien saavutukset näkyvät heikossa kohteessa, lovet uloimmassa rungossa, jonka juuret jo valmiiksi yrittivät löytää ravintonsa kaukaa pois tieltä, vaikeasta kosteikosta, hämärien hirviöiden rämeeltä.

kasvan umpeen, ryteikköidyn. jos kevät tulee, rastaat ovat mustia. jos rastaat ovat mustia, ne löytävät joskus tänne, jäävät yöksi. lämmittävät kaarnaa, kakkivat uusia siemeniä ja jossain, kerran, vihertää.

hiljaisuutta ei voi luukuttaa *

vain hieman sivussa, silmäkulmassa, aavistuksena sumun alapuolella pienet elävät jäljet, tuskin näkyvät, pois pyyhkiytymistä aina yrittävät. potkin sen kuoliaaksi jos löydän. vikisevä. elinkelvoton.

silmät mustat kuin pyörremyrskyt, tähdetön aukko. ne kääntyvät kohti, kun se on ahdistettu nurkkaan. tunkeudun sen mikroskooppiselle alueelle, rakennan sen tontille valtatien. silmien epätoivo nostaa raivon. miten röyhkeä se on anellessaan olemassaoloaan. se käyttää väärin yhteistä happeamme. se ei ole ansainnut sitä.

olimme lapsia, se istui keinussa. istui vain, kasvot sisäänpäin, tavoittamattomissa. minä ajoin sen pois. minä osasin keinua. ylös, lujaa, rakettina laumojen tietoisuuteen, asfaltille ja betonille levittäytyvien lammaslasten joukossa korkeampana, vahvempana.

myöhemmin muutamme sen naapuriin. jossain silmien takana hiljainen ärsytys jäytää, heikkouden kärsimys seinän toiselta puolen, syytteetön syytös. olemme suuria ja kaikuvia, meidän on porraskäytävä ja valtaistuinsalit, omistamme tuotantovälineet ja oikean mielipiteen. se ei omista mitään. se on vuokralla.

se kirjoittaa kirjeen yleisöosastoon: melu ajaa sen ahtaalle, se ei voi ajatella, sen idut kuolevat. himmeällä musteella painetun, valmiiksi karsitun. minä ja yliopistoni käynnistämme vastinekampanjan. ostamme sen seinät neliösentti kerrallaan. soitamme musiikkiamme kovempaa kuin koskaan, se lainehtii sisään kaikkien ovien raoista.

jos sillä olisi selkärankaa, se huutaisi vastaan. kohottaisi äänensä kuin kirveen. osoittaisi oikeutensa. ostaisi hengellään elämän, kuten me kaikki, me allekirjoittaneet. sopimuksen alaviitteet.

tänään sen läpinäkyvä ruumis voimattomana, vaiti hukkuu.

* Nimestä kiitos Risto A. Pajun.

oikea naiseus

hyttysteni painaumia *

Noidat ohuet kuin haurastuneet paperit todellisuuksien välissä, töissä vailla perhevapaita. Tihennämme vain katsomalla, syömällä kylän kerrallaan ja kertomalla sen tarinan. Näytämme toisin, hetken ajan, avaamme ikkunan, sieltä voi lentää jotain sisään.

Historiankirjoituksessa minulle ei annettu sielua. Kevyempi niin. Tiedät kyllä kun vainon ajat tulevat, paon. Yksinäisten keskinäinen rakkaus on mystisempi etuus. Pyydettiin siipiä, saatiin hännät. Lennettävä on.

Jokaisesta loitsusta tulee solmu ihoon. Teerenpilkku, kimppuinen karvatuppi, planeetta sähköiseen lihan avaruuteen. Kuluvan askelmia, ajan jätteitä, ylpeänä ansaittuja kolhuja, onnellisuuden velkakirjoja. On velvoite selvitä ja taistella, vaikka kuinka lopulta hukkaisi nimensä, tulisi menetetyksi yhteisestä kertomuksesta, mustatuksi. On sisällä luut ja liekki.

Maailmojen myrskyissä kaatuvat ensin kovaäänisimmät. Lohikäärmeeni ovat pieniä, löytävät sykkivään ihoon. Suuruus syvenee mikroskoopissa, puna pysähtyy korkeimmalle kohdalleen, tallentaa yhden kosketuksen, jonka ympäri koko elämän ajatukset kiertyvät.

Hetket nousevat siivilleen, kevyt laumani liikkuu maisemaan, tuntee kirkkaat aavat ja syvät ojien pohjat, joissa kuolevat tähdet tarjoavat ravintoaan vain tarpeeksi tomunkaltaisille, hauraille.

* Tekstin nimestä saan kiittää Maailmanloppuryhmän Sina Rostia.

kuolleet korurasiat

Elämä on likaa kauniilla hohtavilla pinnoilla, rakenteiden rei'issä, täydellisten myriadien kuolettava tauti. Niin ylväänä kuin mahdollista olisin haamu jos voisin, poikittain nöyryytyksen patona. Olen karvainen lohikäärme. Kuoltuani syön kivun, syön ajan, yhden hengityksen sisässä poltan tuhkaksi turhuuden kielet.

Fossiilit kasvavat kylmiä lehtoja, joissa unettoman on hyvä olla. Vihatun itku vaimenee. Jouluöinä hiljaisimmat voivat kuulla usvan läpi kulkueen, jonka juhlassa ilo ei mätäne. Syömme tieltämme tuskan ja toivon. Tarpeeksi syvällä kipinä kalan silmissä muuttuu kestäväksi kiilloksi, hampaat terästyvät sapeleiksi. On vauhditon nopeus. On toiveeton rauha.

Jäljelle jäävät jalokiviset rasiat, silkkinauhat ja opaaliluiden sateenkaari. Mikään niissä säilytetty ei koskaan ollut niiden arvoinen. Yksi ajatus, ja jokin syttyy. Yksi puhallus, ja levottomuus katoaa.