Ei,
en ole katkera (2014)
Kuka
Te olette sanomaan kuinka minun kuuluu kärsiä? Kiitoksia ruusuista,
joita kukaan heimostanne ei koskaan vaivautunut lähettämään,
kiitoksia mielihuvista, suuria kiitoksia yksinäisistä nurkista
suurissa taloissanne. Kiitoksia jumalille yksinäisyyksistä, ne ovat
lähinnä kuolemaa kaikista näistä hetkistä.
Tunnen
kuun vedon, tunnen matalapaineen, tunnen huimausta pallon
kiertoliikkeestä ja lapsen keinusta. Kaipaan ainutta levollista
asiaa. Kaipaan mahdottomaan rauhaan. Kaipaan kaipauksen loppumista.
Niin kauan kuin kaipaan, kaipaus jatkuu, huimaa, korventaa.
Minä
olen väsynyt ihmiskunta. Kaikki pienet lapseni huokaavat ensimmäisen
henkäyksensä jo uupuneina. Tervasuota, ikiroutaa, myöhästyneitä
mammutteja, odotamme planeettaa, jonka läheisyyden muutama meistä
jo musertavana tuntee. Kun pilvi väistyy, se peittää taivaan.
Vasta herkimmät ovat luovuttaneet työnsä. Vasta minä seison
huterilla jaloillani keskellä tietä, vasta minä kaadun ja peitän
silmäni, avaan silmäni.
Elämä
on syöpäläisten rei'ittämä, seuraama. Kaikki taistelevat
puhtaudesta. Vain viisastuneet luovuttavat. Vain väsyneet ja
surulliset lakkaavat tappamasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti