liskokset

Liskokset (2012)

Kaaduimme molemmat, hän kompastui juureen, minä hänen sääreensä. Ruumiimme iskeytyivät maahan melkein samanaikaisesti. Poski painui rahkasammaleeseen. Hänen vasen, minun oikea.

Metsä on pehmeä. Me koskemattomia. Sisareni hiukset ovat punaiset, minun mustat. En ole koskaan pitänyt siitä, että hän on eläin.

Hengitys tasaantuu tuntien mittaan, pimenee. En suostu liikahtamaan ennen häntä. Tämä on tuttu leikki. Hänen silmänsä ovat puoliavoinna, enkä koskaan saa häntä kiinni räpyttämisestä.

Emme ole kuolleita.

Isämme talossa merenrannalla syyllisyys on aina seurannut minua kuin varjoni. Se ei anna tehdä mitään tarpeeksi oikein. Hänen tuskansa ovat aina kuolema tai taivas. Hän rakasti lintuja ja haaksirikkoisia miehiä ja minä siivosin niiden jäljiltä.

Korjailen jälkiä. Niitä rikkoutuu aina.

Viljelemme suolaheinää, rosmariinia ja ulpukoita. Puutarha on ambivalentti paikka, ja kuhisee amfibeja. Pyrstöaikojen muisto säilyy näin suvussa.

Emme tee juuri mitään. Lakkasimme kasvamasta ennen aikojamme.

Kun pääni heittäytyy hankalaksi, minun on vain elettävä sen kanssa. Sovitan teräviä ajatuksia kaiken arkisen lomaan, peittelen niitä helpommin hallittavilla murheilla. Hän hioo kauhunsa kuin veitset ja repii niillä lihaansa ovia.

Hän pelkää sitä mitä minä edustan. Minä säälin häntä. En tippaakaan.

Jokin tippuu. Muutama sadepisara ja kuollut lintu oksilta. Ne ovat ajaneet pienet mekaniikkansa loppuun, kuten olennoille käy, vaikka se on niille aina yhtä suuri yllätys.

Elämänhalua niihin kaikkiin pantiin enemmän kuin mitään muuta. Pelkällä sillä kaikki älyttömät, siipirikot olennot pysyttelevät hengissä kylkiluut törröttäen. Siihen ei ole niiden kannalta ainuttakaan järkevää syytä.

Vietin vuosia maailmalla ja palasin takaisin. Siellä tein vain hyvää ja hehkuin pyyteettömyyden kauneutta, lämmitin itseäni vieraiden rakkaudella. Täällä on hän. Univelkani. Pidin hänet hengissä kun hän oli vielä avuton, ja tulen hoitamaan häntä hänen vanhuudessaan.

Olemme aina leikkineet keskenämme. Hänen hiuksensa ovat mustat, minun punaiset.

Vihata ei voi muuta kuin likimmäistään.

Pitkään on pimeää. En silti sulje silmiäni. Auringon noustessa niitä särkee, mutta katson häntä. Kastepisarat ovat tarttuneet hänen ripsiinsä.

Hänen vaatteillaan kasvaa pieninä ryppäinä hentojalkaisia valkoisia sieniä, myrkyllisiä. Hänen kasvoillaan. Niitä heijastuu hänen silmistään, jotka ovat lasia.

Enää en voi nousta vaikka haluaisinkin. Näillä hetkillä selkäni puhkeaa, kun nuori kuusi työntyy lävitseni kohti korkeutta tehden katkeruudestani palan juuristoaan, ikuisesti.