olisin yhtä hullu kuin ennenkin, vähemmän surumielinen vain, viini on hengitysilmassa. voin hienosti kun kaikki linnut, kun ilon keskellä, normaalin, helpompi olla musta, epäkorrekti. lämpimän maskuliinisuuden keskellä sekin hyväksytään rakkaudella, ei ymmärretä, mutta annetaan olla. sininen tie.
mutta pakkanen jatkuu nurkan takaa, sydämistä. tämän maailman karhulasten raadellut tunteet herätetään henkiin, murhataan, tilkitään ja kaivetaan uudelleen maatumispesistään. sormet kuivettuvat jälleen, tikut murenevat yrityksestä, kirjoituksesta, vihan airuesta.
kaivaudun niin syvälle ettei sitä voi luodata, peruutan, nuolen jälkiäni kunnes jäädyn ja hajoan pieniin kiteisiin, narskun joskus hampaissa, mutten sitä enää itse tunne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti