Historiankirjoituksessa minulle ei annettu sielua. Kevyempi niin. Tiedät kyllä kun vainon ajat tulevat, paon. Yksinäisten keskinäinen rakkaus on mystisempi etuus. Pyydettiin siipiä, saatiin hännät. Lennettävä on.
Jokaisesta loitsusta tulee solmu ihoon. Teerenpilkku, kimppuinen karvatuppi, planeetta sähköiseen lihan avaruuteen. Kuluvan askelmia, ajan jätteitä, ylpeänä ansaittuja kolhuja, onnellisuuden velkakirjoja. On velvoite selvitä ja taistella, vaikka kuinka lopulta hukkaisi nimensä, tulisi menetetyksi yhteisestä kertomuksesta, mustatuksi. On sisällä luut ja liekki.
Maailmojen myrskyissä kaatuvat ensin kovaäänisimmät. Lohikäärmeeni ovat pieniä, löytävät sykkivään ihoon. Suuruus syvenee mikroskoopissa, puna pysähtyy korkeimmalle kohdalleen, tallentaa yhden kosketuksen, jonka ympäri koko elämän ajatukset kiertyvät.
Hetket nousevat siivilleen, kevyt laumani liikkuu maisemaan, tuntee kirkkaat aavat ja syvät ojien pohjat, joissa kuolevat tähdet tarjoavat ravintoaan vain tarpeeksi tomunkaltaisille, hauraille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti