silmät mustat kuin pyörremyrskyt, tähdetön aukko. ne kääntyvät kohti, kun se on ahdistettu nurkkaan. tunkeudun sen mikroskooppiselle alueelle, rakennan sen tontille valtatien. silmien epätoivo nostaa raivon. miten röyhkeä se on anellessaan olemassaoloaan. se käyttää väärin yhteistä happeamme. se ei ole ansainnut sitä.
olimme lapsia, se istui keinussa. istui vain, kasvot sisäänpäin, tavoittamattomissa. minä ajoin sen pois. minä osasin keinua. ylös, lujaa, rakettina laumojen tietoisuuteen, asfaltille ja betonille levittäytyvien lammaslasten joukossa korkeampana, vahvempana.
myöhemmin muutamme sen naapuriin. jossain silmien takana hiljainen ärsytys jäytää, heikkouden kärsimys seinän toiselta puolen, syytteetön syytös. olemme suuria ja kaikuvia, meidän on porraskäytävä ja valtaistuinsalit, omistamme tuotantovälineet ja oikean mielipiteen. se ei omista mitään. se on vuokralla.
se kirjoittaa kirjeen yleisöosastoon: melu ajaa sen ahtaalle, se ei voi ajatella, sen idut kuolevat. himmeällä musteella painetun, valmiiksi karsitun. minä ja yliopistoni käynnistämme vastinekampanjan. ostamme sen seinät neliösentti kerrallaan. soitamme musiikkiamme kovempaa kuin koskaan, se lainehtii sisään kaikkien ovien raoista.
jos sillä olisi selkärankaa, se huutaisi vastaan. kohottaisi äänensä kuin kirveen. osoittaisi oikeutensa. ostaisi hengellään elämän, kuten me kaikki, me allekirjoittaneet. sopimuksen alaviitteet.
tänään sen läpinäkyvä ruumis voimattomana, vaiti hukkuu.
* Nimestä kiitos Risto A. Pajun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti