Kun kaikki on liikaa ja värit suuria, kun toive katselee takaisin ja vaatii venyttämään lihaksia, juomaan makeaa vettä, nauramaan pakkasessa, kun olla on mahtipontinen toimintasana ja rytmihäiriö samaa rakkautta, voiko se mennä niin, että sittenkin kivulle ja ajalle herkistää onnellisuus, että tällä kertaa syyllinen ei olekaan kaiken ikuinen kohtalonomainen maailmanloppu?
Eihän sudenkuoppainen mieli ole tottunut hivelyyn, iho myötäkarvaan. Eihän tumma hahmo sateisten talojen kapeissa väleissä tunne muuta syvyyttä kuin reikäisen kaipuun. Tuntematon on aina tauti ruumiissa, vaikka se uudistaisi, suodattaisi muoviroskan verestä, kasvattaisi sulkia poskiin. Pää taistelee vastaan, mielen öinen oksisto kasvaa solmuun eikä päästä läpi elämän siistiä kaavaa, vain äärimmäisen tunteen kaiken ylenmääräisestä tärkeydestä, myöhästymisen kiireestä, ihmetyksen sen vuoren edessä, joka ennen oli kantamuksena selässä. On aamuja ja tikkujalkaisia koiria ja peilikuvia. Kasvon lihaksia muovailemassa jotain, jonka luuli jääneen jo lapsuuteen.
Jos instrumentti ei pakahdu ja halkea, se ehkä löytää jonkin polun ajassa, vuorovärit tanssiin, kun liikkeessä on pysyttävä, vasta liike on koko muotokuva. Suonet avautuvat suoraan ilmaan. Kevyt tuulenhenkäys pyyhkii aivojen pintaa. Kaikki tämä ja mittakaava, loputon tarkkuus, turkit ja kirjaimet ja vieraiden välille ojennetut hetket, joskus unohdus, joskus muisto, olkoon sekin, kun ei ole etäisyyttä, jähmeyttä ja olemattomuutta. Liiasta ei ole antaa mitään pois, suunta pysyy, ja jos jaksaa kantaa kaikkeuttaan, ehkä sanat tulevat, ne harvat joita tarvitaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti