Kivessä lukee hänen nimensä, mutta hauta on tyhjä. Päivämääriä voi yrittää tavata, mutta kuten unissa, kirjaimet sekoittuvat, mitä lähemmäksi tarkentaa, sitä kauemmas ne pienet eläimet harhautuvat, upottaen katsojan lopulta aivan toiseen unikuvaan. Martinez ei ole kuollut. Ja tavallaan hän on aina oleva sitä, se on kirjoitettu tummiin silmänalusiin ja palavaan elämänsuruun, viskiin ja sikareihin. Hän tietää olevansa kuollut. Hän on voittamaton.
Roberta "Bobby" Martinez työskentelee jossakin unessa, jota me näemme New Yorkista. Siellä on aina tummaa ja kyynistä. Hänen aikansa on elokuva-aikaa, jolloin lapsuuteni ensimmäiset maskuliiniset sankarinaiset kirjoitettiin. Eniten ihailen häntä. Hänen takiaan opettelin piirtämään pistoolin, sillä hän tarvitsee sen. Yksityisetsivälle naurettaisiin muuten.
Elin unelmissani kuin Pessoa, törmäsin todellisuuteenkin jokseenkin kuin hän, jokapäiväisessä ihmisin aidatussa vankilassa. Se teki minusta todella vapaan. Mustan New Yorkin laitamilla hänetkin tapasin.
Minä pysyn hengissä vain kirjoittamalla, kuten jotkin hait hengittävät
vain uidessaan. (Tai kai minä oikeasti eläisin, mutta mielenterveys
jättäisi.) Martinez tarvitsee tappeluita, aina isompia vastaan, aina
hävitäkseen. Miten rakastellaan Bobby Martinezia? Ainakin viikonlopun
jäljiltä hyvin varovasti.
Meitä yhdistää se, että kummankaan kuolleet eivät juhli designoituna päivänä. Minun tulevat liittoutuneina öisin. Hän kaataa pullostaan vain harvoille ja valituille, loppuja potkii naamaan kunnes tajuavat vetäytyä nurkkiin. Meitä erottaa se, että eläviltä hän ei siedä minkäänlaista kukkoilua. Minä annan talloa itseäni edelleen.
Bobby! En kuitenkaan ole sama kuin ennen. Mikä tyhjän paperin kauhu? Tekstiä tulee kuin besoaaria
oksentaisi. Mikä elämän pelko? Tässähän sitä saatanaa tungetaan kurkusta
alas joka päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti