Makaan sängyllä. Bobby Martinez makaa sängyllä. Minulla on päivä pitkällä, harmaa aurinko laskemassa. Bobby Martinez nukkuu, on vielä vähän yö, hänen vieressään on unessa nuori mies, bändin laulaja. Poika rakastaa Bobbya. Bobby on liian herkkä vastatakseen sellaisiin tunteiluihin, sen sijaan hän hakkaa kenet tahansa pojan puolesta. (Tosin hän ei saa sitä tehdä, sillä poika on pasifisti.)
Minä olen jo noussut, mutta en saata tehdä mitään järkevää. Pystyn käsittelemään vain lakanan pehmeyden ja suuret universumit, joissa galaksit ja kääpiönorsut jatkavat lempeän välinpitämätöntä tanssiaan pimeyteen. En mitään siltä väliltä. En niinkutsuttua arkea. Mistä Bobby uneksii?
Puhelin soi. Tämä on ikuinen lankapuhelinten aika, tämä. Asetelma on tuttu. Tarkastellaanpa: Bobbyn vieressä nukkuva mies vastaa, yksityisetsivää kysytään. Hän antaa luurin. "Martinez." Nämä kuvat toistuvat, niissä hänet aina herätetään kesken unien, liian monen viskin jälkeen, lämpimiltä käsivarsilta, jotka hän jättää helpommin kuin ne hänet, kummatkin tietäen, ettei paluu ole tänäänkään varmaa.
Martinez menee töihin, hän suhtautuu konkretiaan luontevasti, hän kävelee, puhuu ja lyö. Onko Roberta Martinez ampunut ketään?
Martinez sanoo mitä ajattelee, vaikka saisikin sitten selkäsaunan. Minä en saa sanoa mitään, etten näyttäisi siltä, että luulen olevani jotain. Ihailen hänen suoraviivaista tapaansa olla maailmassa. (Onko hän ampunut ketään?) Tuntuu, että hukun turhuuteen ja kaiken jokapuolisuuteen jo ensimmäisellä askeleella. Hän tempoilee vain vaaran ja läheisyyden ristiaallokossa, miten yksinkertaista. Minun pääni läpi huutaa monta vastakkaista kuoroa.
Nämä ajatukset eivät merkitsisi hänelle mitään. Hän ostaa hampurilaisen. Omat tunteeni kostavat minulle jokaisen liikkeeni. Onko Bobby ampunut ketään? Onko hän tappanut?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti