Hautakivien välissä lämmin, kiihkeä.
Olemme kukkia jonkun silmissä, kunnes sulkeutuvat, silmät aina, terälehdetkin lopulta, muuttaen ensin muotoaan tuhansia kertoja. Olla valoa, antaa ja ottaa sitä siihen asti, ylenmäärin.
Kuolemalle sokeiden tahmaan on helppo juuttua, pikkuasioihin ja kaunoihin. On riisuttava kengät vaikka vielä pakastaisi. On korkealle, juostava, lennettävä, unet leikiksi, leikki kaikeksi.
Olisin kevyempikin, mutta on teitä, niille on osuttava edes joillain askelilla, tultava toimeen. Kiveksi ja viiniksi on helppo maatua, kellarintuoksuun, mutta sitä on säästettävä, painettava kallonpohjaan näkymättömiin, jotta lapset eivät säikähdä. Minä en ollut lapsi. Minä olen vain parvi hampaisia kaloja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti