Olisi omaa rauhaa vajota ajatuksiinsa, synkkiin meriinsä, lempilapsiinsa. Lämpöisiin talviuniinsa linnojensa kellareihin, pehmeille käsivarsille, vanhoille toiveille. Mutta ikuisia vartijoita muureilla väsyy jo, jättää meidät, toisia vangitaan ja ammutaan. On herättävä, noustava raskaille portaille ja ulos teille, rakkaille kukkuloille ja metsiin. On puettava ylle paperiset takit ja panssarit. Vihollisella ei ole ihoa lainkaan, ei verta.
Kovin pieni ja väsynyt joutuu taisteluun, surullinen ja koirien kanssa naurava puolustamaan puita ja taivasta. Riviin ja selkä suoraksi, lihakset pakottavat toimintaan, vaikka utuiset silmät harhautuvat lähteisiin ja mustiin lampiin, syvyyksiin mystisten kalojen luo, unien rauhaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti