Taiteilijan ei sovi enää olla masentunut, melankolinen. Hänellä ei ole siihen aikaa.
Maailma on kutistettu pesussa, pantu pakettiin, siellä ei ole tilaa vaeltaa ja ihmetellä. Se on otettava haltuun, likistettävä kuoliaaksi, valloitettava, lypsettävä kuiviin.
On ahnehdittava välineitä ja hiottava hampaat. On kilpailtava ja juonittava, vihattava ja pelättävä. On oltava kova, jotta kestää pehmeiden alojen paineet. On oltava nopea, jottei ajaudu ikuisuuden kaistalle, jolla kunnia saavutetaan vasta jälkeenpäin, jos koskaan.
Uni ahdistuu ja hakee eroa. Ei sille ole sijaa, kun on seurattava mediaa. On iskettävä aika, aina tietäen, ettei se ole rakastavaa tyyppiä, vain yhden illan seuraa.
On ura, ei elämää. On näkyvyys, ei kuolemaa. On kaikkea eikä ilmaa hengittää, kasvaa omia aikojaan rönsyileviin suuntiinsa. On imago, ei itseä.
Ei sovi avata käsiä ja pudottaa taakkaa. Ei sovi itkeä hieman ja mennä takaisin sänkyyn. Ei sovi painautua pehmeälle matolle, antaa kellon käydä hitaasti patterin loppuun, lankojen kasvaa heinäksi ja puiksi, metsänreunan eläinten tulla luo ja kertoa salaisuuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti